Kuvantekeminen oli joskus elimellinen osa tiedettä ja maailman tutkimusta. Niinpä piirtäjät ja maalarit ovat olleet muokkaamassa todellisuutta: kuvaamme historiasta, biologiasta, omasta maasta ja vieraista kulttuureista jne. Vielä viime vuosisadalla taiteilijat mm. kuvittivat luonnontieteellisiä teoksia.

Sittemmin maailman ja sen moninaisten ilmiöiden tutkiminen on rajautunut erikoistuneen ammattilaisjoukon tehtäväksi: tutkimusta harjoitetaan yliopistoissa ja sen säännöt määrittelee akateeminen yhteisö.

Usein tavataan myös taiteilijasta sanoa, että tämä töissään tutkii jotain teemaa tai aihetta. Taiteilijan tutkimustyö ei kuitenkaan täytä akateemisia kriteereitä eikä edes yritä noudattaa sen sääntöjä. Silti moni taiteilija todella pohtii ja tarkastelee ympäristöään ja sen ilmiöitä tarkasti, analyyttisesti ja kriittisestikin, siis tutkii. Pirkko Rantatorikka on epäilemättä sellainen taiteilija.

Kun (oikean) tutkijan tutkimus pyrkii useimmiten olemaan objektiivista ja yleispätevää, lähtee taiteilija yleensä liikkeelle jostain itselleen läheisestä aiheesta, jostain asiasta joka omassa elämässä ja lähiympäristössä askarruttaa. Pirkko Rantatorikka on eräässä maalaustensa sarjassa käsitellyt Suomen historian sota-aikaa ja etenkin sitä miten mennyt sota on jäljellä ja olemassa nykyajassa: muistoissa, paikkojen nimissä, kartoissa ja kertomuksissa. Toisessa sarjassa on painottunut ajallisen ulottuvuuden sijaan tilan jäsentyminen: elinympäristö, rakentaminen ja kaupunkisuunnittelu.

Aiheet kelpaisivat varmaan opinnäytteeseenkin, mutta taiteilijan käsittelytapa on toinen kuin tutkijan. Systemaattisuuden sijaan jää enemmän tilaa assosiatiivisuudelle ja intuitiolle; toistettavuuden ja todistettavuuden tilalle astuu tulkinnallisuus. Ja tässä itse asiassa on yksi taiteen oleellinen merkitys: taiteessa on vapaus tehdä toisin - toisin kuin arkirationaliteettien ja hyötyajattelun sitomassa elämässä tai akateemisten pätevyysvaatimusten ja esitystapojen säätelemissä tuotoksissa. Taiteen laboratoriossa on tilaa leikkiä, kokeilla ja ehdottaa. Taiteessa on vapaus esittää toisenlainen näkökulma, toisella tavalla, toisin menetelmin, toisille aisteille.

Pirkko Rantatorikka on vahvasti tässä ajassa ja yhteiskunnassa elävä ja sen asioita pohtiva taiteilija, ja maalareille ehkä harvinaisella tavalla se näkyy myös hänen töissään. Harvinaisella siksi, että hänen maalaustensa sisältö ei ole muotojen, värien ja kuvan elementtien työstäminen sinänsä tai abstraktien tunnetilojen ilmaisu, jotka modernistisen näkemyksen mukaan koetaan maalauksen perimmäisiksi tehtäviksi. Tämän tyyppinen työskentely, jonka otetta voi hyvällä syyllä kuvata tutkimukselliseksi, tuntuu useimmiten löytävän jonkin muun taiteentekemisen muodon kuin maalauksen välineekseen.

Kuitenkin Rantatorikan väline on nimenomaan maalaus, ja hänen
teoksensa toimivat maalauksen keinoin ja ehdoin. Niiden
ominaislaatu muodostuukin sisällöllisten teemojen ja maalauksellisten käsittelytapojen suhteesta.

Rantatorikan maalaukset ovat moniaineksisia ja monikerroksisia.
Niissä kulloistakin aihetta käsitellään usealla tasolla ja useilla eri
kuvaustavoilla yhtä aikaa. Asia voi olla esitetty niin kuvana kuin
merkkinä tai paikkaa tarkasteltu sekä perspektiivikuvauksena että pohjakarttana. Samassa kuvassa voivat yhdistyä realistinen esitys ja ornamentiikka, ääriviivapiirustus ja värikentät, valokuva ja diagrammi, geometrinen kuvio, merkki, symboli, jopa teksti. Kuvan elementit ovat eri mittakaavassa keskenään, niissä rinnastuu yksityiskohtia ja laajoja näkymiä tai sisä- ja ulkopuolen kuvauksia simultaanisesti. Kuvapinta voi lisäksi jakautua kenttiin, jotka osittain toimivat pintana, osittain avautuvat syvyyssuuntaan. Toisinaan näyttää siltä, että yhden kuvatason alta paljastuu toinen piilossa ollut kerros.

Erilaisiin kuvaustapoihin liitetään myös erilaisia oletuksia niiden totuudellisuudesta: valokuva on jonkin todella olemassaolevan (-olleen) todiste, kartta tai kaavio perustuu mittauksiin ja tuntuu siten tieteelliseltä ja luotettavalta, piirustus taas nojaa enemmän havaintoon ja tulkintaan. Kuvaus kertoo myös todellisuuskäsityksestä: Rantatorikan maalausten osina käytetyt 1400- ja 1500-lukujen puupiirrosten aiheet tulevat maailmasta joka oli staattinen ja perustui jumalalliseen järjestykseen; tieteelliset kasvipiirrokset tai kuvat rationaalisesta Bauhaus- arkkitehtuurista taas edustavat uskoa ihmisen järkeen ja tieteen eteenpäin ja parempaan vievään kehitykseen. Abstraktit kuviotkin voivat kuulua erilaisiin merkitysjärjestelmiin: Geometrinen muoto on täsmällinen ja universaali, symboli taas jonkin idean kiteytymä; merkki sisältää informaatiota, ornamentin tehtävä on jokin muu.

Eri systeemeihin kuuluvat maalausten osat sisältävät oletuksia erilaisista katsomis- tai lukutavoista. Pirkko Rantatorikan maalaukset tuntuvat ohjaavan katsojaa eri suuntiin, kulkemaan ja palaamaan, seuraamaan ensin tätä, sitten tuota tarinaa.
Tätä moninaisuutta yhdistää värimaailma ja pinnan käsittely: eräänlainen tekijän käsiala ja nimenomaan maalaamiseen liittyvät kuvan ominaisuudet. Monista elementeistä muodostuu yksi.
Käy niin että eri esitystavat ja aiheet sulautuvat toisiinsa: ihminen asettuu maisemaan, ihmisruumiin kaavio osaksi kartastoa; yksi uskomusjärjestelmä lomittuu toiseen, symbolinen tai maaginen maailmanselitys rationaaliseen ja tieteelliseen. Päällekkäin näkyvät kuvatasot tuntuvat kertovan ajallisten kerrostumien vaikutuksen jatkumisesta, rinnastetut elementit puolestaan vaihtoehtoisten selitysten samanaikaisesta olemassaolosta.

Yksi rinnastuksista on ihmisruumiin ja koneen suhde sekä biologian ja teknologian rajankäynti laajemminkin. Koneenosien vertautuminen ihmisen niveliin näyttää miten jokin keksintö on yhtä hyvin keino hyvään kuin pahaan: kone helpottaa työtä ja arkea ja toisaalta mekanistisessa ajattelussa on yhteys tehokkaisiin kidutusvälineisiin (Ruumiillisuuden historiasta, Edistysusko). Lähiö-aiheissa (Eräitä kotiseutuja, joitakin leikkipaikkoja ja Bauhaus-Botanik) rinnastuksen kohteena on rakennettu ja rakentamaton ympäristö. Miten ihminen hallitsee ja muokkaa ympäristöä ja mikä jää kontrollin ulkopuolelle? Niissä ja monissa muissa viimeaikaisissa töissä esiintyvät hyötykasvitkin ovat tavallaan luonnon ja kulttuurin rajapintaa. Lopulta eron tekee kuvaustapa: "kukkataulu" voi olla romanttinen seinätaulu tai tieteellinen kasviplanssi. Samanlaista aluetta, luontoa ihmisen palveluksessa, edustaa myös teema Kukitetut naudat, kunnianosoitus hyötyeläimille. Suhde kuvattuun kertoo suhteesta ympäristöön: ovatko lehmät nautakarjaa ja raaka-ainetta vai muotokuvan arvoisia yksilöitä, suorastaan inhimillisiä.

Pirkko Rantatorikan maalausten aiheena ovat yhtä hyvin tieto, uskomus, tarina ja myytti - ja niiden muuttuminen toisikseen.

Historia on niin kuin se kerrotaan ja maailma on niin kuin se kuvataan - oli kyse sitten sotajutuista, suhteesta ympäristöön, ihmismielen rakenteesta, tieteen ja tekniikan siunauksellisuudesta tai naisten ja miesten olemuksesta.

Akateeminen tiede kertoo yhden version, taide toisen.

Kaija Kaitavuori